Jaa, että Rino, mimmoinenko?
Rinon luonne on muuttunut hirmuisesti sitten pentu- ja nuoruusaikojen. Poika on rauhoittunut hirveästi ja jaksaa nykyään jopa keskittyä asioihin. Myöskin tämä terriereillä tuttu itsepäisyys on hieman antanut tilaa myötäilemiselle. Yleisesti ottaen Rino on aina ollut hyvin kiltti ja reipas. Rino ei ole hirmuisen tottelevainen, mutta osaa peruskäskyt, sekä hieman jotain ekstroja. Kyse on kuitenkin lähinnä siitä, ettei pojalla ole mielyttämisenhalua, kuin vasta silloin, kun sille itselleen sopii.

Rino on todella avoin ja ystävällinen vieraille, kyllä häntä viuhuu ja haukku raikaa kun joku tulee kylään. Aikansa se siinä häsläilee, jonka jälkeen rauhoittuu omiin oloihinsa. Rino on myös äärettömän hyvä vahtikoira, se ilmoittaa kyllä heti, mikäli kylän raitilla uskaltaa joku liikkua. Ja siitäkös joku sinfonia syntyy kun omaan pihaan tulee joku vieras! Rino on kuitenkin hyvin ystävällinen ja kiltti kaikille, niin tutuille, kuin vieraillekin. Poika ei ole kuitenkaan nyöhjäämässä koko ajan rapsutuksia joltain, vaan käy vain tervehtimässä. Rino tulee toimeen myös lasten kanssa, vaikkakin pitää hiukan sivusilmällä seurailla, ettei ukko käy liian riehakkaaksi.
Rino tulee toimeen myös todella hyvin muiden koirien kanssa! Se ei ole ollenkaan vihainen uusia tuttavuuksiakaan kohtaan, vaikkakin silloin pitää haukkua, jos ei pääse tutustumaan. Rino osaa kuitenkin pitää puolensa! Rino ei koskaan rähähdä ensin, mutta mikäli joku muu sille alkaa rähisemään, poika kyllä pitää puolensa ja rähisee takaisin. Rinolla on naapurustossa monta hyvää kaveria, vaikkakin Rinon ehdoton paras kaveri lähti koirien taivaaseen aivan liian aikaisin. Kyseessä oli naapurin saman ikäinen kultainennoutaja uros "Väinö". Monta hyvää (ja huonoakin) hetkeä pojat kerkesivät kokemaan yhdessä (monet monituiset lenkit ja leikit, samanaikainen kastraatio, pulkan vetämiset yms..), ennenkuin Väinö sitten kuoli vuonna 2006, 6-vuoden iässä. Lue lisää Rinon koirakaverista täältä!

Rinolla on todella paljon metsästysviettiä, lenkeillä ollessa saattaa tulla joku äärettömän mielenkiintoinen haju vastaan ja sitten ei nähdä eikä kuulla mitään ylimääräistä, vaan viipotetaan hajun perässä. Kyllä se sieltä aina on ajallaan takaisin tullut, mutta joskus on saanut pitkäänkin rämpiä metsässä ja huudella koiraa. Myöskin pari hihnaa ja kaulapantaa on sanonut sopimuksensa irti, kun lenkkipolun vierestä on lähtenyt jänis pinkomaan karkuun, herra tietysti perässään. Koskaan se ei ole niitä kuitenkaan kiinni saanut. Myös hyvin haistetaan siilit, joita sitten iloissaan tuodaan omistajan nähtäville (elävänä onneksi!!). Kuitenkin talvisin muutama pikkuhiiri on saanut kokea julman kohtalon, kun Rino kuulee ja löytää ne lumen alta. Meidän olisi pojan kanssa varmaankin pitänyt alkaa harrastaa MEJää!
Miksi airis?
Se onkin hieman hankalampi kysymys. Airsta ei oikeastaan harkittu mitenkään erityisesti, se vain tuli. Asiahan lähti siitä liikkeelle, että joskus vuoden 2000 tienoilla, eli kun minä olin vain 11-vuotias, äitini lupasi minulle vihdoinkin oman koiran! Arvatkaa vaan oliko ilo ylimmillään, koska koiraa oli kinuttu perheeseen jo melkein sen 11-vuotta.
Ilo laantui kuitenkin heti alkurysäyksessä, kun äitini ilmoitti olevansa allerginen. Ja ennenkun äiti kerkesi mitään muuta sanomaankaan minä lähdin ovet paukkuen itkien parkuen pois. Myöhemmin kun minä olin ilmeisimmin leppynyt jo jonkin verran, äitini tuli selittämään tilanteen paremmin. Kävikin ilmi, ettei äitini ollut pahasti allerginen, vaan, että perheeseen oli mahdollista ottaa "vähäallergisoiva koira". Minä siinä sitten pomppien ja hihkuen tartuin koirakirjaan. Mikä rotu siis meille?
Vaihtoehtoja ei ollut loputtomiin, sillä sen piti olla trimmattava rotu, eli jokin josta ei "itsekseen" lähde karvaa. Äitini ehdotti ensimmäisenä villakoiraa, mutta minä olen ollut alunalkaenkin villakoiria vastaan. En todellakaan halunnut mitään puudelia perheeseen. Sitten ehdotuksen alla oli walesinterrieri, mutta minun mielestäni se oli liian pieni, joten vaihtoehtojen loppuessa jäljelle jäi airedalenterrieri, jollaisen sitten päätimme ottaa. Arvatkaa olinko onnesta soikeana!

Kuinka Rino saapui meille?
Kasvattaja- tai pentuvalinnoista minulla ei ole tietoakaan, sillä eräs kaunis päivä äitini vaan ilmoitti, että tyttökulta, nyt lähdemme katsomaan koiranpentuja! Lähdimme siskoni kyydillä kohti Järvenpäätä, jossa aitauksessa odottelikin monta suloista nappisilmää. Se oli kuitenkin meille jo selvä, että uros sen täytyy olla, eikä mitenkään erityisesti näyttelykelpoinen. Siinä olivat lyhykäisyydessään kriteerimme koiralle.
Koirien kasvattaja oli meille alustavasti valinnut kolme pentua, yksi niistä karsiutui heti aluksi pois (en kyllä muista miksi). Jäljelle jäivät Rino ja joku toinen pentu. Rinolla oli tuona päivänä maha hieman sekaisin, joten poika ei ollut kovin sosiaalinen ja heti tarhasta päästyään se viipotti pihan perimmäiseen nurkkaan tarpeilleen, jäi sitten sinne nököttämään. Tutustuimme tähän toiseen pentuun, mutta jotenkin se ei ollut minun mieleeni, sillä se oli liian jämäkän oloinen. Rino sulatti sydämeni, vaikka siihen en oikeastaan tutustunutkaan. Se oli pentueen pienin ja viehättävin, semmoinen ressukka. Näin sitten päätettiin ettei meille oteta tanakkaa vaan se ruipelopentu, alustavat varaukset tehtiin.
Sitten vain odoteltiin, että pentu olisi luovutusikäinen, en edes muista miten kestin sen odotuksen, siitä on aivan liian kauan aikaa! Kävimme tällä välillä shoppailemassa pennulle kaikkea tarvittavaa, muistan vieläkin sen hetken kun tutkailen kädessäni mustaa ohutta nahkahihnaa joka sitten loppujen lopuksi Rinon pentuhihnaksi päätyi.
Kun se odotettu päivä koitti, lähdimme Järvenpäätä päin, tälläkertaa äitini ystävän kyydillä. Päästyämme perille, katselimme pentuja vielä, jonka jälkeen menimme Rino mukanamme sisälle laittamaan paperit kuntoon. Ensin siinä kasvattaja vielä tutki pennun, että se näyttää ulkoisesti terveeltä, jonka jälkeen pääsimme paperien kimppuun. Aivan ensimmäiseksi meiltä kysyttiin, että minkä haluamme pennun viralliseksi nimeksi. Saimme eteemme listan, jossa sitten oli liuta nimiä alkaen Big Lady's Viking ja sitten tuli vaihtoehtoa vaihtoehdon perään. Kuitenkin minun silmääni pomppasi sieltä Viking Virtual ja ehdotin sitä, äitini oli yhtä mieltä siitä, että "Juu, kyllä se on meidän Viikinki Virtuaali". Näin siis koiramme sai virallisen nimen. Sittenpä kysyttiin että mikä tulee pojan lempinimeksi. Siinäpä vasta pähkinä, sillä emme oikeastaan olleet miettineet sitä. Jälleen taas minun aivoni raksuttivat ja suustani vain puksahti ulos "Rino". Ehkä todellakaan muista mistä moinen nimi on peräisin, siitä on siis turha kysyä!
Kun paperihommat oli hoidettu, nappasimme meidän Big Lady's Viking Virtualin eli Rinon matkaamme ja lähdimme huristelemaan takaisin kohti Espoota. Rino matkusti autossa sanomalehdillä ja pyyhkeellä vuoratussa pahvilaatikossa kera muutaman lelun. Aluksi se siellä istua ihmetteli, että mikäs homma tämä on, mutta sitten se sopeutui tilanteeseen ja alkoi jyystämään leluaan. Pian poika kuitenkin nukahti ja nukkui loppumatkan kotiin. Ja minä toljotin sitä koko matkan, että "minun koirani!", niinhän se olikin, minun omani (ei kuitenkaan virallisesti omani).
Kotiin päästyämme oli kaksi kaveria odottamassa pihalla, sillä olin ilmeisesti heille infonnut, pennun tulosta (ylläri!). Tunsin itseni todella tärkeäksi kun talutin pienen pennun autosta ulos. Olin todella ylpeä, annoin kaverieni hetken rapsutella meidan Rinoa, jonka jälkeen vein sen sitten sisälle. Sisällä olin minäkin koko päivän, paitsi kun piti pentu ulos viedä. En tosin muista pentuajoista paljon mitään muuta, olen varmaankin ollut aivan liian tohkeissani.

Harrastukset ja muut venkoilut
Rino on ollut varsin terrierimäinen heti alusta alkaen. Sen koulutus on ollut hyvin haastavaa, koska poika on hyvin itsepäinen ja tekee asioita vain silloin kun häntä itseään huvittaa (tällöin ei auta herkutkaan). Mnä vastasin hyvin paljon Rinon koulutuksesta pentuaikana, joten mitä tulee kun yhdistää kokemattoman pikkutytön ja hasstavan koiran? -Ei kovinkaan tottelevaista koiraa ainakaan.

Rino hallitsee peruskäskyt, istu, maahan (viiveellä), paikka ja tänne (ellei ole jotain kiinnostavampaa). Lisäksi se osaa joitain ekstroja, kuten esim. kieri ja ryömi. Mutta kuten yllä jo mainitsin, koulutuksen ollessa heikolla pohjalla Rino tekee asioita oikeastaan vain silloin kun huvittaa. Sisällä kotona Rino kuitenkin tottelee kuin unelma, eli ilmeisesti tottelemattomuus voi johtua myös siitä, että Rinolla on joku muu kiinnostavampi asia näkö- haju- tai kuuloetäisyydellä.
Kävimme Rinon kanssa tottelevaisuuden alkeiskurssilla joskus vuoden 2000-2001 vaihteessa, josta saimme hyvää palautetta kontaktista (joka tapahtui lähinnä vain Rinon ja makupalan välillä..). Rino taisi siellä kuitenkin olla hieman vieraskorea ja totteli siellä todella hienosti. En kuitenkaan uskaltanut Rinoa siellä koskaan laskea irti, sillä epäilin sen karkaavan tai menemään häiritsemään muita koiria. Meidät kuitenkin pyydettiin mukaan osallistumaan agilityn alkeiskurssille, tottelevaisuuskurssin loputtua. En kuitenkaan uskonut Rinon tottelevan vielä tarpeeksi hyvin, joten kieltäydyin kurssista.
Kotona kuitenkin harjoittelimme paljon omilla tekemillämme esteillä (esteitä, keinulauta ja puomi), jotka sujuivatkin moitteettomasti ja Rinokin tykkäsi hommasta todella paljon. Muuten emme oikeastaan ole mitään harrastaneet, lähinnä vain kotona tokoilua ja kotona agilityä. Haaveissa olisi kuitenkin käyttää Rino vielä näin vanhuuspäivillään Match Showsssa, katsomassa mitä pojasta sanotaan!